Mie olin yhdeksän kun halusin pianotunneille. Mie olin yhdeksän kun pääsin pianotunneille. Yksitoista olin, kun päätin, etten halua sitä jatkaa. Mie olen ikuisesti katkera vanhemmilleni siitä, etteivät ne pakottaneet minua jatkamaan. No okei, jos pakotetusti olisin joutunut tuota soitinta pimputtelemaan, niin eihän siitä mitään olisi tullut. Mutta silti! Olen vain niin katkera.

Kuusivuotias olin, kun menin kuvataidekouluun. Mukataiteellinen lapsi, siis. Vitut sanon minä siihen. Neljätoista olin kun tuon lopetin. Ja uskokaa pois, etten mitään oppinut. Vaikka miullahan on, saatana, oikeen todistus, että olen suorittanut jotkin kuvataiteen perusopinnot ja muuta paskaa. Itsekritiikki on aina ollut se miun ongelma. Se varmaan johti siihenkin, että kuviksen lopetin, vaikka siitä pidinkin. Viimeisenä vuonna alkoi vaan tökkimään kaikki niin pahasti eikä mistään tahtonut tulla mitään. Oma moka. Taas kerran.

Kaksitoistavuotiaana, keväällä -07 (OMG paljastuin, olen syntynyt loppuvuodesta tai ainakin myöhemmin kuin keväällä) mie keksin, että JUMALAUTA, MIUSTA TULEE ISONA KUULUISAN HEVIBÄNDIN LAULAJATAR. Aivan näin. On hyvä, että on unelmia, eikö totta? Jossain vaiheessa, samaa kevättä mentiin, unelmani muuttui hieman. Nyt mie keksin, että miusta tulee se kitaristi.

Samana vuonna hankkiuduin erään kitaransoitonopettajan oppiin. Vuotta myöhemmin siirryin erään musiikkiopiston oppilaaksi (opettaja pysyi samana ja edelleen on sama). Teoriaopintoja en ole ottanut. Ja se kaduttaa. Se kaduttaa. Se kaduttaa, niin maan perkeleesti. Musiikin teoriasta en siis tiedä juuri mitään. Tai siis, toki soittotuntieni ohessa myös jotakin teoriaa on, mutta. Ymmärtänette. Kolmatta vuotta soitan nyt, enkä mie mitään osaa! No okei, ihan perusjuttuja. Toki. En miekään niin toivoton ole, ettei hyvä kitaransoitonopettaja saisi miun päähän melkein kolmessa vuodessa YHTÄÄN MITÄÄN.

Ongelmani on se, etten mie ole osannut luopua haaveestani. No joo, ei se ole enää ihan tuossa muodossa. En mie KUULUISAN HEVIbändin kitaristiksi halua. Kuuluisa en ikinä haluaisi olla. Mutta mie haluaisin soittaa kitaraa, laulaa ja kirjoittaa, ja elää sillä.

Miulla vain on pienoisia ongelmia tässä suunnitelmassani elää kitaransoitolla, laululla ja kirjoittamisella. No ensinnäkin, eipä se niin yksinkertaista varmasti olisi vaikka olisikin erittäin hyvä kitaristi, laulaja ja vieläpä kirjoittaja. Mutta kun en todellakaan ole. Ja kuinka helvetissä tulet hyväksi kitaristiksi, laulajaksi ja kirjoittajaksi, KUN ET VAAN JUMALAUTA OSAA PASKAN VERTAA YHTÄÄN MITÄÄN?!

Se pianonsoiton lopettaminen kaduttaa jo itsessään myös siksi, että MIE TODELLAKIN HALUAISIN OSATA SOITTAA PIANOAKIN. Ehkä jopa enemmän kuin sitä kitaraa. Mutta EN MIE NYT JUMALAUTA VIISTOISTAVUOTIAANA ALOITA PIANONSOITTOA UUDESTAAN, MIEHÄN OON JO IHAN TAJUTTOMAN VANHA! Enkä kitaraa enää lopeta. Mutta mie oon ihan rikki, kun mie niin haluaisin, enkä ikinä voi. Se on niin saatanan ahdistavaa, niin väärin, niin helvetin masentavaa. Kaikki, mitä mie ikinä olen halunnut. Ja kaikki, mitä en ikinä saa.

Musiikkilukioon olisin halunnut. Haluaisin. Mutta enhän mie ikinä, en ikinä, pääsisi sisään. Ensinnäkään en saisi edes kutsua pääsykokeeseen. Jos saisinkin, jännittäisin liikaa ja pilaisin kaiken. Ja LAULAMINEN, sitä mie en osaa sen vertaa mitä kitaraa rämpyttää. Ja se on aika helvetin huono homma.

Kaikki, mitä mie haluaisin. Ja samalla kaikki, mitä en voi ikinä saada, ja kaikki, mitä tarvitsen pysyäkseni edes jotenkuten järjissäni.

Miusta se on niin saatanan väärin, että NÄINKIN JUMALATTOMAN VANHALLA ihmisellä kuin minulla, ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Jos silloin yhdeksänvuotiaana olisin aloittanut teoriaopinnot ja sitä pianonsoittoa jatkanut näihn päiviin saakka ja tästä hamaan tulevaisuuteen, tilanne VOISI olla aivan eri. Mutta kun mie idiootti lopetin ja kitaran aloitin kun olin kaksitoista. Enkä niitä teoriaopintoja edes. KUINKA IKINÄ MINUSTA VOISI TULLA MITÄÄN.

Mie itken verta ja sydämeni särkynyt on ja hajoan kappaleiksi. Kuihdun pois. Ei ole minua ilman näitä asioita, muttei miusta ikinä ole niitä tekemään. En mie ole tarpeeksi hyvä. En ikinä lähellekään sitä. Mie itken ja sydämeni vuotaa verta. Jos en löydä uutta unelma-ammattia (kuinka voisin? Tässä kaikki mitä tahtoisin) tässä muutaman vuoden sisällä, mie luultavasti aikanani päädyn hyppäämään sinne ihastuttavan rakastuttavaan Hiidenjärveen. Miun sydän ei vaan kestä, miun mieli ei kestä, mie en kestä. Ilman musiikkiani, ilman kirjoittamista, ilman minua. Sieluni kuihtuu pois.

Verta itkisin.